Kuva: Rikhard Larvanto
27.10.2026 | Olen nyt paininut kehkeytyvän runokäsikirjoitukseni kanssa viisi vuotta. Suurin osa painimisesta tapahtuu ihan muualla kuin kirjoituksen ääressä. Se tapahtuu joka hetki: lukiessa, päivän askareita tehdessä, ihmisten kanssa keskustellessa, matkatessa kaupungeista toisiin.
Tekstin ääreen palaan parin kuukauden välein, ja usein pistän kaiken alkutekijöihinsä.
Minä tiedän tämän kirjan kohdalla harvinaisen hyvin, mitä se haluaa olla, mutta oma asentoni on tekstin tiellä. Lisää hulluutta tarvitaan, mutta se hulluus tarvitsee ympärilleen rakennustelineitä, suuntaviivoja, nykeiaa ja katabasista, yömatkoja.
Viimeisimmät kirjat, joita olen ravinnokseni lukenut, ovat antiikin tutkimuksen vastarannankiisken Peter Kingsleyn uunituore The Watching Words ja historioitsija Edmund Richardsonin yhtä tuore Alexander: God, King, Man.
Kingsley haukkuu jälleen kerran kaikki ja kaiken. Hän on ehkä happamin tietämäni kirjoittaja, jonka rinnalla Samuel Beckett kirjoittaa suunnilleen romantasiaa ja Erno Paasilinna self-helppiä.
Kingsley ravaa taas läpi lempifilosofinsa, toisille hän kääntää selkänsä, toisia syleilee. Mitään viimeisten sadan vuoden aikana tapahtunutta hän ei hyväksy, paitsi ehkä C. G. Jungin, jonka luulee kesyttäneensä oman ajattelunsa välineeksi. Antiikista hänelle kelpaavat Parmenides, Empedokles ja pari sufimystikkoa, kaikki muut historian saatossa eläneet ihmiset ovat hänelle käytännössä idiootteja, koska eivät ole ymmärtäneet edellämainittuja yhtä hyvin kuin Kingsley itse. Tekstissä on silti tietty raivokas viehätys, vihaisen esteetikon ja mystikon karrelle palaneen sydämen kitkerä haju.
The Watching Words -kirjan ainoa huumorin vivahdus on laaja ja perinpohjainen viitteistö, josta voi tarkistaa tekijän sisäisen väittelyn viimeisten viidensadan vuoden muinaiskreikan käännöstradition kanssa kirja- ja tekstiesimerkkien kanssa.
Vaivaa on nähty. Kingsley tekee viitteistä vittuilua.
Toinen tämän viikon kirja kertoo Makedonian Aleksanterin valloitus- ja ryöstöretken vaiheet jälleen kerran, mutta hienolla tyylillä, joka on osin antiikin aikainen, huuruinen ja fantasioiva Aleksanteri-romaani, osin viimeisimpiin tekstilöytöihin ja arkeologiseen todistusaineistoon perustuva asiallinen uudelleentulkinta.
Ja onhan se osin myös jännäri, jossa lukija tietää jokaisen käänteen etukäteen.
Upea kirja, lihallinen, inhimillinen, raaka, pohtiva. Kertomus siitä, miten lahjakas, Aristoteleen kotiopettama, katkera parikymppinen otti murhatun kuningas-isänsä rautaisen armeijan, ja kaatoi historian siihen mennessä vahvimman suurvallan Persian muutamassa vuodessa, tuli sitten menestyksestään hulluksi, ja yritti valloittaa koko maailman.
Ja kuoli kännissä bakteeritulehdukseen kolmenkymmenenkahden kypsässä iässä, kesken läntisen Välimeren valloitussuunnitelmien.
Miksi minä viihdyn näissä muinaisissa maailmoissa?
Koska mikään ei ole muuttunut. Valta on valtaa, filosofia ei lohduta, mystikot katsovat syrjästä, ja yleensä kaiken riehumisen tuloksena nähdään vain kasoittain viattomien ruumiista rakennettuja pyramideja.
- AWY