A. W. Yrjänä: Heliografi (Vallila Music House, 2024)
Olisipa tie
Ketju
Varjoihmiset
Juuret
Viisasten kivi
Isabel, Isabel
Tuonen tyttö
Korvaamaton
Jumal’ahjo
Heliografi
1. Olisipa tie
Joskus yksinäin, olen kivi murentunut, hiili hiipunut
mietin kylmissäin, kuka olen, keitä vastaan olen rikkonut
Olenko siihen turtunut, että käsissäni kaikki hajoaa
matkan päästä näen surusaattueena riemukulkueen
Täällä kuljetaan, on täynnä erheitä ja hulluutta se tie
siihen uskotaan, mikä nälkämme ja epätoivon poistaa
olen vain yksi pieni laine merellä aaltovuorien
anteeksi ei saa, ellei oo ketään jolta anteeksi osaa pyytää
Olisipa tie, sen yllä syvä taivas
olisipa uskojolla maailmaa korjataan
olisipa hiljaa ja antais tuulen laulaa
olisipa laivat tiellä uuteen maailmaan
Virheet jotka teen, jos niistä opi en ne toinen yllään kantaa
rakennuksineen vaipuu vihan aallot mereen vailla rantaa
jos täällä jotain rakastan sen aivan kohta palasiksi hivutan
mitään suurempaa jos tunnusta ei, kaiupa periksi voi antaa
2. Ketju
Henkilöitä, persoonia kaikki linnut, puut ja tähdet
koneen pala sieluton on yksin täällä ihminen
tämän arvoituksen yksin ikkunasta yötä katsoen
lausun, mutten ääneen, jotten herättäisi nukkujaa
Joka kyllin väsynyt on arvoituksiin vastailemaan
joka unen kaivoon vaipunut on unta kuulemaan
lisää arvoitusta kuitenkin hän kantaa mukanaan
herätessään säpsähtäen kuvaan kummaan, palavaan
Ketju läpi aikain laakson, rakennettu ihmisistä
nousee tuolla, etäällä niin tähtitaivaan korkeuksiin
taakse katsoin hämärässä ketju haurastuu ja vaipuu
menneisyyden pimeässä meriin syviin, iäisiin
Käteen tartu, anna suuta, ihon lohtu, ilon lahja
jalokivet syntyy siitä paineessa kun rusentuvat
huulet yhteen, raajat toisiin tuhansien vuotten verran
hetken syli syleilyssä miltei totta on
3. Varjoihmiset
Ei ollut kerta viimeinen
kun päätit lopettaa kaiken
ja silti kaikki jatkuu
niin järkähtämättä
Jos oisit oikee ihminen
lisäisit sanan rakkauden
vaan rakkaus on turhaa
vain tuulessa roskaa
Et tunne ketään ihminen
et myönnä mitään, tiedän sen
mut tulisesti kaipaat
Ja vaikka riippuvuutesi
toistavat kaavaa selkeää
ne totta on kai silti, ja siksi pääty ei
Se on ansa, voit levitä siihen
pommi laukee ja sua ei oo
tai sitten
Se on kultaa, se on suuri lahja
siinä on kaikki, mitä sulla ei oo
Ratkaisut väärät musertaa
ja jäytää elon perustaa
vaan niitä tässä tehdään
Ja paha tahto, tiedoton
se ottaa johdon jos vain on
sydämessä tyhjää, sylissä viileää
Ja kun ihminen ihmistä missään ei nää,
edes sellaista tunnista ees sisällään
se on kyytiä mustalla kiesillä
luovuttaneiden omiin juhliin
missä sävyt on sävyjä mustan ja
aikalaisromaani sivuton vihko on
missä jokainen veitsi on ystävä
jokainen viineri ehtoollisleipä
missä kelloja soitetaan aina vaan
eikä morsian saavu kai konsanaan
eikä ylkä oo komea nuori mies
se on hampaaton, kalju ja kuhmuinen
4. Juuret
Muista, kuinka uimme rinnan, rihman kiertämättä
tumman virran mustaan veteen taistelumme aamuna
muista, kuinka kaarruit yllä taivaankaarena
minä alla astiana maan, me yössä hiekalla
Muista, kuinka kasteen aikaan erämaakin kukkii
hetken kuten aina, mutta hetken ikuisen
muista, kuinka sortuivat ja vajosivat tuhkaan
voimat kuoleman ja tuhon aina meidät nähdessään
Omenapuun juurelle kun meidät haudataan
juuret piirtää kuvan meistä sylikkäin
omenapuun juurelle kun meidät haudataan
tantereella samoo ilo/suru kukkavihko hiuksillaan
Muista, kuinka rakensimme hyväilyistä kirkon
runon tornit korkeuksiin sylityksin nostimme
viileässä holvistossa kumarsimme hiljaa
meitä suuremmalle, joka hiljaa meissä yhä on
Muista, kuinka tanssi liehtyi palavaksi aivan
lempi vaihtui rukoukseksi, huulet viiniin suli niin
hei, nyt kaksitoista valokehää lepää yllä maan
sylissänsä väsyneitä uneen tuudittaa
5. Viisasten kivi
Ei helpommaksi muutu aika, ei kevyemmäksi sen ajan tiet
ja vaikka mitä täällä tuulten teillä oppii, sen oppii, että valmis luopumaan
saa aina olla varmuudestaan, kun tyhjään tuuleen jälleen päätyy nojaamaan
vaan toivo tuhkan asunnoilla, se meissä elää, kehottaa
Me yhdistämme, erotamme, tuhkaamme ja uutamme
me haihdutamme, tiivistämme, sulatamme, siivilöimme
pian meidän omanamme, lopultakin käsissämme
taivaan kyynel, myrkky korkein, kivi viisasten
Se suuri työmme vasten kylmää maailmaa
se yhteytemme valoon sammumattomaan
se taikamme on eessä tuhon valtojen
se loitsii kevään, kantaa syksyt tuulien
On meidän rakennettu täällä aikamme sanaan luottamaan
ja ihmiskasvoista on tehty peilit, joista omaa kuvaa haetaan
siis voiko olla pelkkä harha, että toisemme me täällä tunnetaan
vai onko kahle joka piinaa, se mihin täällä uskotaan
Me valvomme ja rukoilemme, kiroamme, polvistumme
rakastellen juhlistamme, että kerran tapasimme
tässä meidän omanamme, elävänä välillämme
jalokivi tuskallinen, kivi hulluuden
6. Isabel, Isabel
New Yorkissa sataa ylle vuokravaunujen
kun niistä astuu kummain ilmiöitten tutkija
hän huijariksi kutsuttu on todistamaan kreivitär
joka lukee ajatukset
hän lukee miehen ajatukset helposti
Itämailla opin ettei pidä uskoa
vain sitä mitä totuttu on todeks sanomaan
herra tietää ettei tullut turhaan tähän istuntoon
saatte mua auttaa tarut toteen näyttämään
ja niihin silmiin upposi mies
Isabel, Isabel, älä anna ketjun katketa
ei tämä elämä hukkaan mennä saa
Taivas on niin kirkas yllä Kashmirin
retkikunta vielä voimissaan
saavutetaan iltamyöhään raja Tiibetin
sen korkeuksissa taivas liki on
ja korppikotkat valppaina niin
Nuori kreivitär ei koskaan liene peloissaan
kutsu oli ollut salainen
seuralta niin salaiselta että siitä ei
tienneet kaikki jäsenensäkään
niin katos jäljet matkaajien
7. Tuonen tyttö
Tulen sanaa anelemaan
kieltä suuhun sulattavaa
tulen tuonen neitoselta
rukoilemaan suudelmaa
Taivaankansi kirskuu yllä
hopeaista hersyy kuuhut
salon sarvipäiset röhkyy
siivet yössä suhajaa
Istuu neito luista aitaa
liha hohkaa, hyökyy veret
sylki poskellansa kiiltää
hius on hikimärkänä
”Vielä sulle kuolevainen
suukot näytän, sylin syötän
vaan en vielä, kerran ehkä
kiedon viime kamppailuun”
Tule tumma valtiatar, tule karvahaara musta
elävänä, olen täällä eläviltä kielletyssä
Tule, vala sydämeni uudestaan
tule sytytä sydämeni eloon taas
tule, ota sydämeni
eläväksi tao uudestaan, ja uudestaan
Siihen asti kuljen päivää
pukahda en tietojani
selkääni hän merkit raapi
sydämestä palan söi
että aina häntä muistan
konsa ryömin porteillensa
aina kuverotkon nieluun
luojan luomapyörteeseen
8. Korvaamaton
Kun keisarit synkissä luolissaan pelaa kohtaloilla maailman
sinä kuljet yksin kirkkomaalla ja katselet lintuja
Ne on julmia, ne ovn kauniita kuten järjestys luonnossa sanelee
sinä mietit ihmisen vastuuta askeleita kuljettuja
Auringonsädettä kulkien astut hiekkapolkua päin
käsissä valkeita kukkia niihin painat suudelman
Kohtalo, epäily, tarkoitus sua riepottaa
Mikä sun nimesi on, oletko kellekkään korvaamaton
kummulle kukkaset lasket ja kävelet pois
mikä sun kotisi on siellä laulatko lauluja kaipuun
ikkunaas sade kun rumpuaan kolkuttelee
Nuo puut ovat kasvaneet vielä äsken ne taimina versoi
ja teet mitä teet siihen havahdut aika ei lepää
Auringonsädettä kiittäen istut penkille hengittämään
sylissäs valkeita käsiäs puristaen
Laitatko mihin sen rakkauden raatelevan
Kenelle laulaisit nyt, olet minulle korvaamaton
kummulle kukkaset jää kun kävelet pois
missä sun kotisi on siellä laulatko lauluja kaipuun
ikkunaas sade kun rumpuaan kolkuttelee
9. Jumal’ahjo
Metsässä talon takana
on hylätty uittokanava
matala puiden varjossa
ajosuun lahteen matkalla
Rannassa lotja muinainen
vajonnut hiekkatörmään
sen sisällä tiedän oottavan
lahonneen lapsivainajan
Mansikkapellon poikki juoksen
ja hädissäni tiedän se saa mut kiinni
ennen kuin taloon ennätän
Pappa kertoi avaruuden muukalaisia
on täällä nähty metsässä ja saunan takana
naudat sekos, tv näytti lumisadetta
kun vierailijat kaarsi saaren yli lounaasta
Vintillä piileskelee nainen
näkymätön, kovin vihainen
ikkunaan kynsin raapii
silmiä päästään kaapii
Vierellä sängyn laidan
käperryn suppuun aivan
aikuiset eivät muista
lapsetkin tehty on luista
Nukkua uskaltaako
kun on niin varmaa että
portaita hiipii kohta
kalpea haamu kovin yksinäinen
10. Heliografi
Kuka muistaa Pyhän Fransiskuksen haavoja
kuka yössä yksin kuuntelee pieniä kirkonkelloja
kuka ratsun uljaan luurangolla nelistää
kuka nukkuvia huuliasi suutelee
Tule aamu ja tule ehtoo, minä kupeeni vyötän sotaan
aina tulvat, katovuodet, peitän pääni surujuhlaan
tule vuodenaika kultainen ja tule raunioitten päivä
minä istun istuinta, joka hiljaa murenee
Ja nähdessään valtakuntansa suuruuden
Aleksanteri itkee
Saaren kaukaisimman rantakalliolla
seuraa Napoleon auringonlaskussa lokin lentoa
Ei se ole maailma, joka on tullut hulluksi
se olet sinä, se mitä itseksesi kutsut
sanat on armeija, ei vallankumousta
niitä vastaan monikaan oo nostaa koettanut
Kulje kukkivaan autiomaahan, päivä on kohta puolessa
ja tuuli sukii kasvojani, mittaa niiden uurteita
Tässä on joenuoma, siinä kansat kastettiin
ilmaan ja veteen, tuleen, maahan kaikki saatettiin
Kaikki ovat rakkaita niin, vaikka saatan vain katsella
he ovat kaikki vapaita, he ovat kaikki todellisia
Tee mitä tahtosi määrää eräs heistä kirjoitti
rakkauden alla tahto,
ja häntä kutsuttiin pahaksi
© A. W. Yrjänä