Blogi nro. 5: Vanha velikulta Carlos Castaneda on täällä taas

Kuva: Rikhard Larvanto

14.7.2026 | Ru Marshallin tämän vuoden kesäkuussa ilmestynyt massiivinen Carlos Castaneda -elämäkerta American Trickster luettu.

Kirja, jonka tekemiseen kirjailija-kriitikko-kuvataitelija käytti parikymmentä vuotta elämästään. Satoja haastatteluita, loputonta arkistojen koluamisia, matkoja useisiin maihin, opiskelua, analyysiä, kulttuuriantropologiaa.

Alle viisikymppiset eivät välttämättä ole törmänneet Castanedan nimeen. Kuusikymmenluvun lopulta seitsemänkymmenluvun puoliväliin hän oli eräs maailman suosituimpia kirjoittajia etnologian ja mystiikan saralla. Hän oli myös eräs maailman salaperäisimpiä kirjoittajia. Ei kuvia, ei haastatteluita. Miljoonia myytyjä kirjoja, käännöksiä kymmenille kielille, myös suomeksi. Time-lehden kansikuva, jossa hän esiintyi näyttämättä kasvojaan. Hänet tavanneet kuvailivat häntä eloisana, hauskana, ilkikurisena ja empaattisena kaverina.

Castaneda oli loistava kirjoittaja, mutta myös taitava hämärtäjä. Perussa 1925 syntynyt Castaneda väitti syntyneensä Brasiliassa 1935. Hänen nimensäkään ei ollut Carlos Castaneda. Se oli César Aranha. Cajamarcalaiseen, keskiluokkaisen sivistyneeseen, eklektiseen perheeseen syntynyt Carlos pakeni nuoruusavioliiton mukana tullutta elatusvelvollisuutta Los Angelesiin. Hän kirjautui taidekouluun ja alkoi haaveilla akateemisesta urasta näyttääkseen opintonsa keskeyttäneelle vasemmistoradikaalille isälleen närhen munat. 1960 hän pääsi Kalifornian yliopistoon antropologian laitokselle, jossa viimeisintä huutoa oli professori Harold Garfinkelin etnometodologia, eräänlainen vallitsevan sosiaalisen järjestyksen rikkomiseen perustuva tutkimusmenetelmien rypäs.

Castaneda janosi akateemista menestystä. Tai isänmurhaa. Tai maailmanherruutta. 

Hän käänsi pöydät ja rikkoi etnometodologian etnometodologialla: hän loi fiktiivisen tutkimuskohteen, Yaqui-heimoon kuuluvan sivistyneen intiaaninoidan Don Juan Matuksen, joka pyöräytti tutkijan ja tutkittavan roolit päälaelleen zeniläisellä rytyytyksellä, maagisilla tempuilla ja kokonaisella uudella maailmanselityksellä. Kojootit puhuivat, perhoset tappoivat, epäorgaaniset tietoisuudet söivät ihmisten mieliä.

Castaneda kirjoitti tutkimuskohteestaan aluksi kolme kirjaa, joista viimeisin, Matka Ixtlaniin oli samalla hänen väitöskirjansa Kalifornian yliopiston antropologian laitokselle. Tohtori Castaneda oli saapunut. 

Siinä vaiheessa kirjoittaja oli jo käsite. Miljoonat lukivat hänen viisaasta ja ilkikurisesta intiaanistaan, joka muljautti kaikki sosiaaliset roolit ja filosofiset ideologiat päälaelleen. Don Juan oli rokeinta psykedeliaa, mitä 60-luku oli keittänyt kokoon.

Tässä vaiheessa eräät ammattietnografit alkoivat huomautella, että mitään kenttämuistiinpanoja ei näyttänyt olevan. Että mikään Don Juanin taustassa ei viitannut heimoon, johon hänen kerrottiin kuuluvan. Että Castaneda ei tarjonnut lainkaan alkukielistä terminologiaa, ja hänen aikajanansa olivat täynnään häränpyllynheittoa.

Se ei Carlosta häirinnyt. Hän oli nyt miljonääri, ja silti täysin tuntematon, salaperäinen hahmo. Hän loi ympärilleen nuorista, akateemisista naisista koostuvan seuraajien piirin, ja näytti pikku hiljaa sairastuvan gurusyndroomaan. Eikä haitannut, että seuranneet, yhä oudommat kirjat möivät yhä hyvin, ja hän kykeni niissä selittämään kaikki esitetyt epäilykset oman viitekehyksensä puitteissa.

1990-luvulla Carlos “noitineen” aloitti puolijulkisen toiminnan, ilmeisesti tarkoituksenaan luoda uusi uskonto tai antiuskonto, joka näytti jotakuinkin meksikolaiselta versiolta tiibetiläisestä buddhalaisuudesta ja fenomenologian värittämästä kaiken länsimaisen dekonstruktiosta.

Kun Carlos 1998 menehtyi maksasyöpään, viisi hänen lähintä naispuolista seuraajaansa - ja asuinkumppaniaan - katosi jäljettömiin. Castanedan ideologian mukaan he siirtyivät elävinä “toiseen huomioon”, äärettömän Kotkan virtausten lomaan. Ilmeisesti tekivät itsemurhan.

Rakastin nuorena Castanedan kirjoja. Hänellä oli viettelevä, salaperäinen ja surumielinen tapa kuvata maailmaa. Hän sai aikaan kihelmöivän tunnelman, jossa rivitalon seinäkin näyttäytyi ikuisuuden peilinä. Ei huono saavutus. Ja niin, tiesin, että hän ei ollut antropologi. Hän oli kirjailija, jonka elämästä tuli outo tragedia, eikä vain hänelle itselleen.

Marshallin valtava kirja on perusteellinen kurkistus moniin teemoihin. Uskomuksiin, filosofiaan, valheisiin, kultteihin. Mutta myös totuuden etsimiseen ja siihen, että väkevä oma totuus voi muodostua vankilaksi, johon moni muukin haluaa vangiksi.

- AWY